Hyvää syntymäpäivää me!

Juhuu! Kokonainen vuosi on ehtinyt vierähtää siitä, kun maailman älykkyysosamäärä, kauneus, sirous ja muutoinkin kaikki hyvä kasvoi merkittävästi. Eli me synnyimme. Suurin jännityksen aiheemme on viimeisen viikon aikana ollut notta tajuavatko jätit tämän ja kunnioittavat syntymäpäiväämme sopivin menoin, syvällä kunnioituksella ja huolellisella valmistautumisella. Helpotuksen huokaus: kyllä ne muistivat!

Tikusta asiaa

Kaikkihan sen jo entuudestaankin tietävät, että jättien kyky hankkia tarpeellista tavaraa on erehtymättömän onneton. Mitä lie kaikenlaisia kankaisia hiirulaisia, säihkyviä palloja, kiliseviä juttuja ja pehmeitä makuualustoja jätit isännilleen kiikuttavatkin, me ragdollit yleensä sellaisten kanssa jaksamme touhuilla korkeintaan sen aikaa, että jäteille tulee hyvä mieli siitä ”tällä kertaa vihdoinkin onnistuneesta hankinnasta”. Todellisuudessa (tätä emme kuitenkaan halua sanoa liian suurelle yleisölle ääneen, sillä jättien yrityksiä on huvittavaa seurata) meille riittäisi yksi tavallinen puinen tikku. Sopivan paksu, ettei sitä saa heti ensi-istumalta järsittyä poikki, mutta kuitenkin sopivan ohut, että se mahtuu kivasti suuhun. Ja sopivan pitkä, että kaikilla tassuilla pääsee yht’aikaisesti koskemaan, mutta kuitenkin sopivan lyhyt, että sitä kykenee liikuttelemaan osumatta kaikkiin nurkkiin ja huonekaluihin.

Vielä mahtuu, vielä mahtuu!

Ilolla voimme raportoida, että jättien lompakkoa syvältä kouraisseiden raapimapuukompleksien hankinta on osoittautunut peräti onnistuneeksi  hankinnaksi. Ihan siis oikeasti hyväksi eikä sarkastisella mielellä ollenkaan. Jykevämpi komplekseista saa osakseen rajua tykitystä liki jok’ikinen ilta, kun me painamme elämän ilosta menemään hippulat vinkuen ns. tuhatta ja sataa. Lepakkomieskin olisi kateellinen nähdessään, miten me pysymme paksussa rungossa kynsien avulla toisaalta paikoillamme painovoimaa uhmaten ja toisaalta pylvästä kiertäen kuin kisailevat oravat. Toinen suuri raapimapuumme on toki myös aika ajoin leikkikohde, mutta se on aikain saatossa vakioitunut meitä enemmän viehättäväksi lepäämisen tyyssijaksi. Tasoille emme enää mahdu nukkumaan kaksin, mutta tilaa on juurikin sopivasti yksinmakoiluun. Sitä paitsi sijoituspaikka on juuri sopiva myös pieneen virkistäytymiseen eli ohi menevien pahaa-aavistamattomien jättien pääkuuppien käpälöintiin lennosta. Luna on Moonaa selvästi innokkaampi hankkiutumaan ylempiin kerroksiin ja Moona taasen viihtyy mieluiten maan kamaralla tai sohvalla. Alla olevassa kuvasarjassa tosin Moona yrittää todistaa juurikin päinvastaista.

Sohvanvaltaajat … ja -putsaaja

Hyvinkin usein sohvatyynyksi luultu pehmytkohde paljastuu jommaksi kummaksi meistä. Emme ihan aina ymmärrä saatikka tohdi muistaa jättien aistinelinten surkeutta, mutta ”ai siin onkin kissa!”  -lausahduksen kuullessamme saamme asiasta aina hyvän muistutuksen. Onneksi olemme välttyneet katastrofaalisilta päälleistumisilta ja nyt kun olemme kasvaneet aikuisen ragdollin mittoihin (Moona on 250 hiiren massaa eli tasan viisi kiloa ja Luna 10 hiiren massaa vähemmän), todennäköisyys moiselle onnettomuudelle pienenee kyllä oleellisesti. Tavallistakin tavallisempaa on tavata kuka tahansa kartanon kateista sohvalta istumasta tai makaamasta. Jäteillä on tapana erityisesti ilta-aikaan olohuoneessa oleillessa vähän laskeskella (sormiaan apuna käyttäen, tietenkin!), että mitenkä monta kissaa raapimapuussa ja sohvilla yhteensä onkaan. Jos tulos on alle kolme, jätit yleensä hieman huolestuneina lähettävät etsintäpartion tutkimaan kartanon etäisempiä sokkeloita. Rasmusta haetaan ensinnä pikkujättien sängystä, Lunaa pyykkejä varten saunaan jätetystä vadista ja Moonan löytämiseen riittää tavallisesti vilkaisu lattiatasolle.

Mutta mitä kummaa tarkoittaakaan tämä otsikossakin mainittu ”-putsaaja”? Jäteilläkin on kaikenlaisia omituisia piirteitä ja pakkomielteitä. Joku ei pysty jättämään palapeliä kesken, joku säilyttää vaatevarastoaan kaikkialla muualla paitsi vaatteille tarkoitetuilla paikoilla, joku keräilee omituisia elokuvia nurkat täyteen ja joku ei kykene siirtämään paperinkeräykseen postilaatikkoon kiikutettua viestintää, jos sitä ei ole ainakin ahnaati silmäilty. On siis oikeus ja kohtuus, että meillä ragdolleillakin on ns. ”omia juttuja”, jotka tekevät meistä yksilöitä. Niin. Lunan ”oma juttu” on nykyisin nuoleskelu. Tarkalleen ottaen siis sohvan materiaalipinnan tarkkaakin tarkempi puhdistus. Jätit kiinnittivät asiaan huomiota vasta, kun isommalla äänellä ihmettelivät, että mikä kumma on saanut aikaan sohvan pintoihin laikkuja ja totuus paljastui. Luna on tarkka tyttö. Ensinnä hoidetaan oma turkki vimpan päälle, sitten tsekataan, että Moona on edustuskunnossa. Tämän jälkeen on luontevaa siirtyä puhdistamaan sitä alustaa, jonka päällä turkki lepää. Silmät kiinni suurella innolla Luna nuolee pintoja puhtaaksi. Ja ne siis tulevat nimenomaan puhtaaksi. Jättien siivoamiseen tarkoitetusta varusteluarsenaalista löytyy jos jonkinmoista purnukkaa, tahnaa, pastaa, harjaa ja nestettä, mutta niin vain sohvan pintaa ei puhtaaksi ole saatu näillä keinoin. Puhdistusevoluution uusinta huippua edustavan Lunan syljessä on semmoiset mystiset entsyymit, että pahinkaan lika ei sille mitään mahda. Jättejä asiassa lähinnä harmittaa se, että Lunalta puuttuu kokonaan selkeä järjestelmällisyys. Puhdistusinto kohdistetaan vain sille alueelle, jolla Luna juuri sillä hetkellä sattuu majailemaan ja seurauksena on varsin iloisesti laikukas sohva, josta paikoin pilkistää esiin alkuperäisen väripigmentin hohdokas loisto.

Valkopallerot ja Rasmus

Elämämme Rasmuksen kanssa on vakiintunut. Olemme hyvin innoissamme aina kaikesta mitä Rasmus tekee ja seuraamme suurella mielenkiinnolla Rasmusta minne milloinkin. Enää Rasmus ei suhise, murise eikä vilkuile epäluuloisesti ja toisinaan jopa Rasmus huitaisee meitä ohimennen sohvapöydältä ikään kuin ei-niin-tosissaan vaikka ihan varmasti leikiksikään emme sitä oikeastaan uskalla määrittää. Rasmus on opettanut meille vaikka mitä jännää. Hiekkavarantoihin murtautumisen taidon opimme ihan omin nokkinemme, mutta Rasmus on autuaasti meille opettanut öiden pimeinä tunteina miten vaivatta hampailla pääsee sisälle raksusäkkeihin tai oikeastaan ihan minne tahansa, missä luuraa epäilys makoisasta palkinnosta. Moona seuraa Rasmusta oikeastaan kaikkialle ja vaikka Lunakin on osoittanut olevansa innostunut Rasmuksesta, Lunalla ei ole näemmä sentään luontaista tarvetta hakeutua Rasmuksen kylkeen makoilemaan. Toisinaan Lunakin innostuu tosin jopa hiippailemaan nukkuvan Rasmuksen korvan juureen ja pesemään korvan ennen kuin nukkuva tapaus tajuaa, että nyt ollaan taas vähän liian tuttavallisella tuulella ja siirtää itsensä muualle. Ruokailukin sujuu yhdessä vaivatta ja huolettomasti.

Muuta mainittavaa

Hmmm…. Rasmuksella on ollut eläinlääkärikäyntejä munuaisten vajaatoiminnan vuoksi ja näitä käyntejä on harmillisesti tiedossa enemmänkin. Me yksivuotiaat emme vielä tiedä mitä kaikkea tulevaisuus tuo muassaan. Toivomme kuitenkin hartaasti, että Rasmus saa olla meille oppaana aikuisuuteen tulevinakin vuosina. Moonakin on oppinut syksyn aikana jo hyppäämään keittiön ja kodinhoitohuoneen tasoille (reilu metri) puoli vuotta Lunan jälkeen, mutta parempi sekin kuin ei milloinkaan. Alastulossa on tosin vielä opeteltavaa: nyt jokainen alastulo kuulostaa samalta kuin kumivasaralla klownin päähän kumautettaessa. Mikään suloliikkeinen parkour-kissa ei Moonasta taida sukeutua, vaikka kiipeily sujuukin rivakkaasti.  Tähän loppuun kuvakimara kuluneilta kahdelta kuukaudelta sitten viime päivityksen, jolloin talvi oli vasta ajatuksen tasolla.